Sunnuntaikertomus tiistaina.

Sunnuntaina olin pitkästä aikaa (kolmeen viikkoon) vetämässä maastoa. Saatiin aivan super sää reissulle sekä porukkakin oli mukava ja tuttu. Oli sopivan lämmintä, aurinko paistoi ja ilma oli muutenkin hyvin keväinen.

Vetoponina toimi Tea ja voi kuinka rakastuinkaan uudelleen. Olin täysin unohtanut kuinka mukava tuo tamma osaakaan olla. Siinä on hevonen, jonka voisin mieluusti jokin kaunis päivä nakata auton takaluukkuun ja huristella kotiin.
Sen lisäksi, että koko lenkki oli neidin kanssa kun olisi taivaaseen päässyt, niin sain lopussa myös ravailtua - ja tällä kertaa ihan pyynnöstäni. Kyllä vain olin lenkin jälkeen kuin naantalin aurinko, jonka hehkua lisäsi asiakkaiden tyytyväisyys.
Kyllä näin vain sieltä kuopan pohjalta noustaan jälleen vuoren huipulle.

Sunnuntaille mahtui myös yksi kenttätunti ja puolen tunnin mittainen tenavatunti.

Nyt voisin vielä hieman jatkaa tuntisuunnitteluani ja puoli viiden aikaan hilpaisen auton kera pitämään tunteja. :)

Happyhappy.

Blogiruutu on ollut nyt auki reilun tunnin ja en ole saanut lausettakaan aikaiseksi. Miksikö? En tiedä.

Kuten jo aiemmassa postauksessa totesin, kesä tekee tuloaan. On ihana vetää tunteja kun valoa riittää viimeisillekkin tunneille, maa on sula ja kaikilla tuntuu olevan aivan uutta energiaa. On myös mukava huomata ratsastajieni kehittyvän pikkuhiljaa. Ja mikä parasta, on se, että joku kehuu pitämääsi tuntia. Näistä pienistä asioista minä elän tuntiohjaajana; ratsastajien onnistumiset ja satunnaiset kehut. Se tunne kun kaikki vain natsaa ja kaikilla on mukavaa.

Oma ratsasteluintokin tosiaan alkaa taas tulla esiin. Keskiviikkona koin suorastaan pakottavaa tarvetta nousta hevosen selkään! Ihana kevät! Ja hepat on taas ihkuja.

Ja älkää lukijat turhaan kiitelkö tästä hyvin informaatiopainotteisesta postauksesta. Lupaan, että seuraavaksi minulla on jotain asiaakin sen lisäksi, että ilmoitan olevani elossa.

Laitetaampa tähän loppuun muutama ratsastuskuva viimeviikon perjantailta. Saatte samalla ihailla äitini kuvaajan lahjoja alkukäynneistä sekä ratsastustaitoja kahdessa viimeisessä kuvassa.

Back in business!

Yay, kone on jälleen kunnossa ja bloggailua voidaan jatkaa.

Kesä on tuloillaan aikamoisella vauhdilla ja sen huomaa kyllä itsessään! Ulkotyöt (=tuntien pito) maistuu tällä hetkellä todella hyvältä kun aurinko tuo hommaan lisää energiaa. Into hevosteluunkin on taas palailemassa pikkuhiljaa, hiphei!

Mitän kummoisempaa ei kuitenkaan ole hevosrintamalla tapahtunut, joten mitään kerrottavaa ei oikeastaan edes ole - voi miten kurjaa.

Huomenna nappaan itseäni niskasta kiinni ja alan kirjoittelemaan oikein supertahtia, jotta saadaan tuo koneen huoltoaika "kiinni". :)

Bloggaustauko!

Kylläkyllä, ikäväkseni joudun ilmoittamaan pienoisesta tauosta. Tauon pituutta en osaa ennustaa, toivottavasti nyt ei kovasti yli viikkoon veny.

Syy numero yksi on se, että tietokoneeni päätti pettää minut juuri kriittisellä hetkellä ja en tiedä kauanko sen korjauttamiseen/uuden hankkimiseen menee aikaa.
Syy numero kaksi on se, että olen Rukalla viikon verran lomailemassa, joten heppoja en tule näkemään.

Jos hevosia ei ois?

Viimeisimmän postauksen tiimoilta jäin hieman pohtimaan, että mitä elämäni olisikaan ilman hevosia?

Hevoset ovat kuuluneet elämääni viimeiset kymmenen vuotta, eli siitä asti kun olin kymmenvuotias. Lapsuuden leikit olivat yhtä hevosta; oli keppihevosia, Sleichejä, mielikuvitushevosia, milloin mitäkin, tietysti unohtamatta niitä oikeita hevosia. Nuoruuteni vietin talleilla ja teini-ikä vierähti rattoisasti Ypäjän maisemissa. Aikuisuuskin on alkanut hevosten parissa kun pitkäaikaisesta harrastuksesta tuli se kauan himoittu ammatti. Olen varttunut pitkälti hevosporukoissa ja tällä hetkellä minulla onkin vain kourallinen ei-hevosihmisiä ystävinä. Mutta mitä jos tätä kaikkea ei olisikaan tapahtunut? Entä jos en olisi aikoinani lähtenyt kaverin mukana tallille, missä olisin nyt?

Minun on vaikea kuvitella elämääni ilman hevosia, mutta katsotaan mihin päädytään kun käytetään hieman mielikuvitusta.
Ensinnäkin kaveripiirini olisi ollut jo lapsesta asti erilainen. Heppaleikkien sijaan Barbiet ja muut 'tyttöjen jutut' olisivat varmasti olleet suuremmassa roolissa. Ennemmin tai myöhemmin olisin todennäköisesti eksynyt niiden pikkupahisten joukoon, jättänyt leikkimisen nuoremmalla iällä ja vanhetessani siirtynyt hengailemaan kauppojen pihalle. Teini-iässä olisin varmasti ollut huomattavasti tarkempi ulkonäöstäni, kaveerannut edelleen näiden pikkupahisten kanssa ja hengaillut illat Mäkissä. Kaveripiirini olisi ollut laaja ja poikia kenties tullut ja mennyt. Olisin siis ollut se tavanomainen, kovaääninen mäkkiteini. Lukiossa olisin löytänyt "Sen oikean" ja tällä hetkellä elelisin ruusunpunaista varhaisaikuisuutta hänen kanssaan opiskellen ja tehden silloin tällöin töitä kaupan kassalla. Minulla olisi tiivis kaveripiiri, jonka kanssa viettäisimme aikaa useamman illan viikosta ja pitäisimme hauskaa.

Siitä huolimatta, että menneisyyteni ei nyt aivan ollut yllä olevan kaltainen, ei se ole ollut kurja tai muutenkaan muista eritäytynyt. Olen asunut neljällä eri paikkakunnalla, minkä takia kaveripiirini on laaja, mutta melko hajanainen. Juuri nyt kuitenkin elämäni on aika pitkälti sellaista kuin haluankin; minulla on työ, hain juuri opiskelemaan, omistan mahtavan ja tiiviin, mutta pienen kaveriporukan (sekä tietysti paljon 'hajanaisia' kavereita) sekä kaikki on hyvin jokaisella elämän osa-alueella. Tietysti vielä on kiikarissa "Se oikea", mutta sen aika tulee sitten kun on tullakseen.

Missä sinä olisit ilman hevosia?

Mitä mukanaan tuo huominen?

Nyt on sitten AMKhaussa haettu opiskelupaikkaa aivan toiselta alalta, kuin mille nyt olen kouluttautuneena. Mikäli saan haluamani opiskelupaikan, vaihtuu hevosten hoitelu ihmisten hoitamiseen eli toisinsanoen sairaanhoitajan ammattiin.

Päätös alan vaihdosta syntyi jo alkuvuonna ja oikeastaan jo viimeisestä opiskeluvuodestani lähtien on ollut selvää, että paskanlappaajaksi en jää. Haaveena oli ruveta täysipäiväiseksi ratsastuksenohjaajaksi, mutta tämäkään ei nyt tunnu oikealta. Nyt sitten hevoshommat vakituisena ammattina maistuu hieman (tai jopa vähän enemmänkin) puulta, joten mitä sitä paikallaan märehtimään, joten eikun kohti uusia haasteita. Hevosala vain ei loppupeleissä raadollisuutensa vuoksi ollut se minun juttuni, joskaan koskaan ei saa sanoa ei koskaan. Ken tietää, mitä teen kymmenen vuoden päästä - toivottavasti en kuitenkaan pidä 30 hevosen yksityistallia.

Miksi sairaanhoitajaksi? Jo alusta asti on ollut selvää, että haluan toimia ammattissa, missä pääsen työskentelemään paljon ihmisten parissa. Vieläkään en ole täysin varma, mikä tämä kutsumusammattini tulee olemaan, mutta sairaanhoitajan koulutus antaa ainakin hyvät etenemismahdollisuudet tulevaisuutta ajatellen. Takaraivossani leikittelen ajatuksella, että pystyisin jokin päivä tekemään sivutyönä jonkin sortin ratsastusterapiaa, kuntouttamista hevosten parissa tai muuta vastaavaa. Tällä hetkellä minua kiinnostaisi kovasti nuorisotyö, mutta pidemmän päälle mietin, että kestääkö sydämeni toimia esim. kuuntelijana ja neuvojana. Myös fysioterapeutin ammatti kiinnostaa kovasti, mutta tällä hetkellä en ole halukas lähtemään Poriin, joten katsotaankatsotaan.

Mitä mukanaan tuo huominen? Heppahommat ja harrastus ei näillä näkymin ainakaan ole jäämässä kuvioista pois. Jatkan ainakin syksyn alkuun töitäni tuntiohjaajana, minkä jälkeen sitten katsotaan uudemman kerran, että mitä työtä tulen opiskelun ohella tekemään. Tällä hetkellä täytyy myöntää, että motivaatio hevosteluun on melko nollissa ja muut asiat kiinnostaisivat paljon enemmän. Toivotaan, että kesä tuo mukanaan myös sen kadoksissa olleen innostuksen. Ja pelätään, että talvi vie loputkin innostuksen rippeet mukanaan.

Ylioppilaskuvia.

Vihdoinkin sain otatettua jonkimoiset YO-kuvat. Eivätpä nämä ihan tavanomaisia olekkaan, mutta halusin jollain tapaa tuoda ilmi myös sen, että kyseessä oli kaksoistutkinto. Eipä me heppahoitajat sielä tallissa kauheasti mekoissa pyöritä.
Mielestäni kuvat onnistuivat ihan ok, joskin olisin tykännyt että aurinko ei olisi häikinyt niin perkuleesti ja, että lakki olisi ollut taaempana. Tietysti paitakin olisi voinut olla siistimpi, tukka paremmin ymsymsyms. mutta tulipahan nyt edes otettua. Kuvat ovat käsittelemättömiä.

Noora ja blogi esittäytyy.

Huh, viiden päivän kuume selätetty, joten riittää hieman energiaa bloggailuunkin. Minun piti toteuttaa tämä(kin) postaus jo jokin aika sitten, mutta tuli muutama muuttuja vastaan. Suurinpiirtein kaksi kuukautta ja blogi on ollut pystyssä kaksi vuotta, joten nyt olisi kenties korkea aika esittäytyä uudemman kerran.

Hyvät naiset ja herrat, Noora ja blogi!
Tekstien takaa löytyy 20-vuotias ikuinen heppatyttö, potentiaalinen tä(h)tiratsastaja. Olen harrastanut hevosia kymmenisen vuotta vaihtelevalla aktiivisuudella, kuitenkin ilman taukoja. Vuosiin mahtuu yhtä sun toista, hyvää ja pahaa - enimmäkseen kuitenkin todella hyvää! Vuonna 2008 jo ala-asteella syntynyt haave muuttui todeksi kun lähdin opiskelemaan hevosalaa. Valmistuin joulukuussa 2011 Ypäjän hevosopistolta kaksoistutkinnosta hevosenhoitajaksi. Hevosalalla olen työskennellyt erilaisissa tehtävissä koko opintojeni ajan ja nykyisin teen muutamia päiviä viikossa ratsastuksenohjaajan hommia.

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja ajatus blogin perustamisesta syntyikin nopeasti bloggailuun hieman tutustuttuani. Olin jo aikaisemmin täyttänyt irc-gallerian päiväkirjaani mielenkiintoisilla(...) jutuilla, joten nyt oli aika lisätä pitutta ja ennenkaikkea asiallisuutta teksteihin.
Päätös blogin perustamisesta tuli siinä vaiheessa, kun sain tiedon pääseväni työssäoippimaan Piia Pantsulle (vuosi 2010). Tarkoituksena oli kertoa muille uudesta ja mahtavasta kokemuksesta; ensimmäistä kertaa ulkomailla heppahommissa ja vielä nimekkäällä ratsastajalla. Halusin myös kertoa oman kokemukseni "pahamaineisesta" Ypäjän hevosopistosta, missä kaikki ovat koulukiusattuja ja mikään ei toimi - heh, ironiaa. Itselleni tärkeää oli myös taltioida muistot tekstiksi, joita on näin lähes kaksi vuotta myöhemmin mukava lukea hymy huulilla.


Alunperin kyseessä oli enemmän lifestyle -tyylinen blogi, joka kertoi kaikesta elämästäni. Päätin kuitenkin jossain vaiheessa pitää blogissa vain hevosasioita, sillä sitä elämäni pääsääntöisesti olikin. Lisäksi päivän asu -kuvat eivät koskaan oikein ole ollut se minun juttuni, saatikka ostoksien listailu, vaikka shoppailusta pidänkin.

Nyt kun koulu on käyty, totesin karvaasti, etten todennäköisesti tule koskaan tekemään tämän alan hommia täysipäiväisenä - ainakaan kenenkään alaisena. Tulevaisuudensuunnitelmat kuitenkin näyttäisivät siltä, että hevoset tulevat pysymään joko hyvin vahvasti harrastuksena tai sivutyönä ratsastusterpian tmv. muodossa. Mutta jälleen vain aika näyttää mitä tuleman pitää.

Mikäli jokin jäi mietityttämään, laittakaa rohkeasti kysymyksiä tulemaan!

Paluu ratsaille.

Tein tänään come backin heppasten selkään näin parin kuukauden tauon jälkeen (paria maastoretkeä ei lasketa) kevyesti osallistumalla kahdelle ratsastustunnille.

Ensimmäisellä tunnilla ratsunani oli lemppariponi Tea, joka kylläkään ei aivan tuottanut toivottua rakastansinuakovin -fiilistä kentällä. Ratsastettiin koko tunti pitkähköllä ohjalla ja hyvin kevyellä tuntumalla. Tehtiin paljon ympyröitä ja voltteja, joiden välissä tölttäiltiin. Tean kanssa minulla on kentällä ongelmana, että jään ratsastamaan paikoitellen liikaa kädellä, kun pitäisi keskittyä siihen, että jää hidastamaan sinne hevosen painopisteen taakse. Muutenkin kaivattaisiin taas itselle lisää sitä malttia odottaa ja kuunnella, että hevonen ehtii reagoimaan annettuun apuun. Eikä vain nätisti "tehdä niinkuin on neuvottu", kuitenkaan vaatimatta ja odottamatta vastausta käskyyn.
Kaikenkaikkiaan Tean kanssa meni ratsastelut ihan ok, ei loistavasti, mutta ei nyt aivan paskastikkaan. Laukassa sorruin taas kippaamaan itseni sisälavan päälle, enkä vaan voinut malttaa istua takana ja odottaa. Maastossa ei ole laukannostoissa mitään ongelmaa, mutta kentällä tuppaan ennakoimaan, että tonne suunnataan kulman jälkeen, jolloin olen kallellani sisälle eteen olkapääni kanssa. Lisäksi kun takaraivossa vaikuttaa vanha opetus "paino sisäistuinluulle ja pohje eteenpäin", niin ei helpota, ei. Mutta eiköhän se siitä kun pääsisi vähän enemmän työskentelemään kentällä.

Toisen tunnin ratsunani toimi mukava ja kaikinpuolin kevyt Perla -tamma. Toisella tunnilla teimme aika paljon saman tyylisiä tehtäviä kuin ensimmäiselläkin, mutta tällä kertaa ohja paremmin tuntumalla, keskittyen taivuttamiseen. Perlan kanssa kaikki sujui ihan hyvin, vaikkakin parantamisen varaa olisi ollut mm. töltissä. Laukkaamiset tämän neidin kanssa sujuivat paljon paremmin, sillä toisin kuin Tea, Perla ei ennakoinut nostoja niin voimakkaasti ja kiihdyttänyt omine lupineen. Tämän johdosta sain itseni käyttämään enemmän akaa valmisteluun ja nostossa maltoin jäädä taakse. Töltitkin alkoi sujua loppua kohden paremmin kun oli reilummin kaasua jalassa ottamaan takapää mukaan.

Minusta on huvittavaa, että kolmikäyntisen hevosen kanssa minulle harvoin tuottaa ongelmia laukannostot, siirtymiset, hidastamiset yms. mutta hyppäämpä viisikäyntisen selkään ja johan menee pasmat sekaisin. Myönnän kyllä toisinaan ratsastavani aivan liian kiltisti ja varoen tekemästä mitään käsilläni, vaikka joskus olisikin oikeasti tarpeen ottaa kunnon pidäte.
Ennen islanninhevosiin tutustumista ajattelin lähinnä, että mitä nuo ratsastajat tekevät, kun laukatkaan ei aina nouse ja pyöri niin hyvin tai heppa ei suorita tuota tai tätä. Näin jälkeenpäin olen karvaasti kokenut sen, että kaksi (tai vaikka yksikin) lisää askellajeihin tuo omia rajoituksiaan kenttätyöskentelylle ja vaatii ratsastajalta tarkempaa kehon ja apujen hallintaa kuin kolmikäyntinen hevonen.

Hyvää ystävänpäivää!

Tuntien pitoa.

Olinpas tänään piiitkäästää aikaa vetämässä Kodisjoella 1 ja ½ tunnin maastolenkin. Vetohevosena minulla toimi tällä kertaa 9-vuotias liinakkotamma, Blondi. Kaksi viikkoa sitten kahden ja puolen tunnin lenkillä tamma oli paljon paremman tuntuinen kärjessä kuin tänään. Sähellysvirtaa neidillä oli pakkautunut normaaliakin enemmän kiitos kovien pakkaspäivien vapaiden. Pärjättiin kuitenkin ongelmitta, vaikka seistessä kiukutti kuin pientä oravaa ja täytyi protestoida liikkumattomuutta steppailemalla. Vaikka kovasti yritin kertoa Blondille, että ne kaverit jää katsos kyydistä, jos jatketaan näin reipasta käyntiä, mutta taisi kaikua nämä kehoitukset kuuroille korville. :D

Täytynee myös mainita, että koittihan sitten tämäkin päivä, kun maastoretkelläni joku muksahtaa alas hevosen selästä. Onneksi selvisimme vain säikähdyksellä vaikka putoaminen tapahtuikin laukasta. Eipä siinä muuta kuin heppa kiinni, ratsastaja takaisin selkään ja matka jatkuu. Oli todella hyvä ryhmä, sillä yhden putoaminen ei aiheuttanut muille turhaa arkuutta ja pelkoa, vaan pystyttiin jatkamaan normaalisti takaisin tallille.
Minusta on hieman huvittavaa, kun tuntilaiset kirjaavat omia putomisiaan ylös, kun samalla minä "lasken" niitä, jotka ovat tunnillani pudonneet. Ehkäpä lasken pudonneita siksi kun en pysy enää omista putoamisistani laskuissa? Tällä hetkellä tuntien putoamisluvut taitavat olla maasto 1 ja kenttä 3. Saas nähdä, mitä tilastot kertovat kesän loputtua kun olen saanut kesäleirit vedettyä. Tällä hetkellä kentällä tippuneista kaksi on tullut kesäleirillä, sillä aina on pakko saada edes yksi putoaminen tai pudottautuminen, jotta saadaan kakkua. :)

Maastoilemisen jälkeen oli vielä kaksi aloittelijoiden tuntia kentällä. Mukana oli todella paljon minulle täysin vieraita ratsastajia, mutta selvittiin näistäkin hengissä. Ensimmäinen tunti oli todella epätasainen ryhmä ja jäi pieni harmitus takaraivoon, sillä osaavimpien (2kpl) kanssa olisi voitu laukata ja tehdä vaativampiakin harjoituksia. Mutta niinhän se menee, että pääsääntöisesti edetään sen osaamattomimman tahdissa. Onneksi esimerkiksi ympyrän/voltin ratsastamisesta on helppoa tehdä osaavalle haastavampi esim. taivutuksilla ja väistätyksillä.
Pyrin tunneillani siihen, että jokainen suorittaa aina samanlaista (mutta tarpeen vaatiessa eritasoista) tehtävää muiden kanssa. Olen nähnyt monesti talleilla tehtävän niin, että muut ryhmästä laukkaavat ja yksi (yleensä osaamaton) laitetaan kävelemään täysin opetuksetta sisäuralle, missä hänen tehtävänsä on vain pysyä pois tieltä. Mielestäni tämä on hyvin epäreilua maksavaa asiakasta kohtaan. Tietysti ymmärrän asian, mikäli henkilö on itse ilmoittanut, että ei tahdo laukata. Tällaisen pelokkaan ratsastajan kanssa yritän parhaani mukaan keksiä henkilölle harjoituksen, minkä voi suorittaa joko muiden joukossa uralla tai sitten kentän keskiosassa.

Tiistaina jatketaan jälleen tuntien pidon parissa. Päivän ratsastajat alkavat olemaan jo sillä tasolla, että saadaan alkaa harjoittelemaan laukkaamista, mikäli kaikki vain menee suunnitelmien mukaan. :)

Apassionata - Ikuisesti yhdessä.

5. päivä sunnuntaina tuli koettua Euroopan menestynein hevosshow, Apassionata omin silmin.

Kokonaisuudessaan mahtava show, upeat hevoset sekä taitavat ratsastajat. Showtemput ja -ratsastus toi mukavasti vaihtelua siihen ainaiseen perusratsastuksen katselemiseen. Hevoset olivat juuri sitä, mitä et jokapäivä Suomessa näe. Sitä, mistä mielellään maksaa sen reilun 50€ pääsylipun nähdäkseen ne.

Tarinan juoni "Ikuisesti yhdessä" jäi minulle hieman mysteeriksi, sillä nimen kuultuani odotin hempeää showta, missä hevosen ja ihmisen saumaton yhteistyö on pääosassa. Todellisuudessa selostettu tarina ei juurikaan liittynyt esityksiin tai ainakaan minä en löytänyt niistä suurta yhteyttä. Tarinan kulku jäi hieman taka-alalle, kun keskittyi katsomaan ratsukoiden esiintymistä, joten siinä varmasti myös yksi syy miksi tarina ei täysin auennut.

Asia, mikä osui aika pahasti silmään oli näytöksen viimeistelemättömyyden tuntu. Tuntui välillä, kun olisi saanut keskeneräistä katrillia katsella. Myös joidenkin hevosten "haluttomuus" ja kehno yhteistyö ratsastajan kanssa pisti silmään. Tietysti katson esitystä erilaisella ja kriittisemmällä silmällä kun pirjopetteri 13-vee tai vastaava alan harrastaja. Myönnän myös olevani erittäin tarkka pilkunnussija katsellessani ammattilaisten suorituksia. Kurjaahan se on, mutta silti osan shown hienoudesta vei tottelemattomat ja haluttoman näköiset hevoset. Välillä sai katsoa ja pohtia, että mitäköhän askellajia tuon hevosen nyt oli tarkoitus mennä? Tai katsella jännittynyttä ja ei-niin-halukasta hevosta, jonka häntä pyörii kuin vipperä ja silmät pelaavat hedelmäpeliä. Toisinaan myös huomasi, kun hevonen ei ollenkaan ymmärtänyt, mitä siltä halutaan. Tämän seurauksena hevonen tarjoaa kaikkea pystyyn hyppäämisestä, kumarruksen kautta passageen - näin kärjistetysti. Korkean koulun liikkeet kiinnostivat minua paljon, mutta nekin näyttivät hieman juostenkustuilta ja osa ratsastajista tuntui ajattelevan, että ei sitä hevosta nyt tarvitse vaatia suorittamaan niitä liikkeitä kiitettävästi, kunhan päästään paikasta a paikkaan b.
Mielestäni maastakässitelyosuudet onnistuivat kokonaisuutena paremmin, vaikka mukana oli myös saumattomalla yhteistyöllään loistavia ratsukoita.

Ymmärrän kyllä, että aina sattuu ja tapahtuu kun vedetään showta elävän olennon kanssa. Ratsastajat väsyvät ymsyms. Jotenka siis kokonaisuudessaan show oli hieno. Ja vaikka kritisoinkin kaikkea kovaaan ääneen, voin myöntää, etten kykenisi noihin temppuihin ilman pitkää harjoittelua ja yhteistyötä hevosen kanssa. Kaikki esiintyjät ovat varmasti nähneet todella paljon vaivaa, jotta näytökset on saatu esityskelpoisiksi. Pidin eritoten siitä, että esityksessä oli useampaa eri rotua ja eri tyylisiä esityksiä. Erityisesti mieleen jäivät villit kasakat sekä hurjaa kyytiä tölttäävät islanninhevoset.

Alla muutama video niille, jotka eivät paikan päälle päässet.

Hyrr, se on talvi.

Kamalaa, totta totisesti. Ai mikäkö? No se, että hevosrintamalla on hyvin hiljaista. Työt on hetken aikaa seisauksissa tämän pakkasen takia ja eipä tuo -20 astetta muutenkaan houkuttele talleilemaan. Käväisin eilen ruokkimassa poniinit ja hyvä, että en sormiani tipauttanut, hyrr. Tosin omapa oli vikani, kun noukein ponit sisälle ilman hanskoja..

Mitenkäs te, jotka harrastatte ilman lämpimiä maneeseja, miten te selviydytte tuolla jääkaudessa?

Tietysti lämmin vaatetus on kaiken a ja o! Itselläni on hyvinkin lämpimät vaatteet tallikäytössä, mutta hyvin harvoin siltikään välttyy sormien, varpaiden tai naaman jäätymiseltä näissä pakkasissa. Varsinkin ratsastaessa tuntuu, että koskaan ei ole hyvä. Joko hikoilee ja jäätyy loppukäynneillä tai sitten on jo alusta asti jostain jäässä. Varpaat ovat yleensä ne, jotka jäätyvät ensimmäisinä, kiitos metallijalustimien.
Voin vain kuvitella, kuinka kylmä osalla meidän tuntilaisista on, jos itsekkin jo palelen vaatevuoreni alla. Onneksi meillä on pakkasraja sen -15 astetta. Siltikin välillä tekee oikein pahaa katsoa, kun tunnille tullaan -13 asteen pakkasessa normaalit ratsastushousut jalassa ja ohuet hanskat kädessä. Tietysti yritän parhaani mukaan järjestää väliaikajumppaa, mutta heikoin tuloksin, sillä ratsastaja usein jämähtää tämän jälkeen taas vain matkustelemaan.

Tässäpä siis jokaiselle ratsastajalle ja heppailijalle vinkki; pukeudu lämpimästi! Sillä ei ole mitään väliä, ovatko vaatteet ratsastukseen tarkoittuja tai kenties 80-luvun jäämistöä, näyttävätkö ne rumilta tai näytätkö sinä paksulta. Tärkeintä on pysyä lämpimänä ja näinollen nauttia harrastuksestaan. Ja vaatetta saa aina pois, mutta lisää on hankalampi tyhjästä nyhjästä. Voi kuinka minä palalisinkaan, mikäli välittäisin siitä, että näytän 12-vuotiaalta, joka on juuri lähdössä pulkkamäkeen päällään juuri ne vaatteet, mitkä ovat muilta jääneet käyttämättä. Mutta hei, lämmin on! :)

Taas arvontaa!

Siirillä olisi blogissaan 100e lahjakortin arvontaa! Siirin blogiin pääsen joko edellä olevasta linkistä, tai sitten blogini linkkilistalta.

Paskanpuhujien ihmemaa.

Ja jälleen oli jäänyt postaus roikkumaan luonnoksiin, huoh. Toivotaan että saatte punaisen langan päästä kiinni, sillä oma ajatus hyppii kun on kirjoittanut tekstiä parina päivänä.

Olen sattuneista syistä pohtinut lähipäivinä todella paljon hevosihmisiä ja heidän käytöstään. Tuntuu, että järjestään hevosporukat on pahansuopia, kateellisia ja ilkeitä ihmisiä. Ei osata olla iloisia toisen hienosta hevosesta, uusista varusteista tai vaikkapa kisamenestyksestä. Puhutaan sontaa selän takana ja mustamaalataan minkä ehditään. Miksi?
Itse en ole tälle ilmiölle löytänyt mitään sen kummempaa syytä kuin kateus, pelkkä vittumaisuus sekä halu olla ilkeä. Tietysti kun laitat kasan akkoja saman harrastuksen pariin, syntyy erimielisyyksiä yms. mutta miksi asiat pitää aina tuoda ilmi niin, että joku pahoittaa mielensä?

Se, mitä en voi millään tavalla ymmärtää on kaksinaamaisuus. Miksi pitää olla hyvää ystävää ihmisen kanssa, jos kuitenkin kokee suurta tarvetta puhua kyseisestä henkilöstä pahaa selän takana. Mielestäni on erittäin naurettavaa, että moni aikuinen ihminen alentuu mustamaalaamiseen ja ilkeilyyn. Vielä naurettavampaa on se, että usein kohteena on nuori aikuinen tai jopa lapsi. Ymmärrän kyllä, että ei jokaisesta tarvitse pitää, mutta miksi tarvitsee tehdä jonkun tallipäivästä ehdontahdon inhottava? Mikä oikeuttaa unohtamaan käytöstavat ja perus kohteliaisuuden?

Itse olen luonteeltani sellainen, että tahdon kaikilla olevan mukavaa ja hyvä olla. Pyrin ratkaisuihin, jotka tyydyttävät kaikkia. Tämän johdosta olen näissä piireissä saanut niin paljon lokaa niskaani, että huhhuh. Minusta onkin huomaamattani tullut se, joka loikkii pakoon, jotta ei joutuisi puuttumaan ikävään asiaan ja pahoittamaan vähintään omaa mieltään. Ja kun asia tarpeeksi patoutuu sisälläni, niin sitä ryöppyä ei mikään pysty pysäyttämään sitten kuin sen aika tulee.

Onneksi kummallakin tallilla, missä käyn tällä hetkellä, on todella hyvä yhteishenki. Koskaan en ole vielä törmännyt yksityistalliin, jossa kaikki olisivat meidän porukan tavoin hyviä kavereita/ystäviä keskenään ja ennenkaikkea aina valmiina auttamaan jos kuka tahansa tarvitsee apua tai opastusta. Suuri kiitos hyvästä ilmapiiristä kuuluu tietysti tallinpitäjälle, joka on ehkä täysijärkisimpiä hevosalan ammattilaisia, joihin olen kuunaan törmännyt. Tosiasiahan se on, että mikäli "ylhäältä" saadaan jo vaikutteita huonoon ilmapiiriin, ei sitä kovin helpolla paranneta pelkkien asiakkaiden voimin.
Kodisjoella on myös hyvä ilmapiiri, mikä luultavasti osin johtuu siitä, että tallilla ei ole hoitajatoimintaa, joten eriarvoisia asiakasryhmiä ei juurikaan pääse syntymään. Tietysti vakiotuntilaiset ja aktiiviset asiakkaat ovat tuttavallisempia työntekijöiden kanssa, mutta kukaan ei saa erikoisvapauksia ja kukaan ei ole toista parempi. Näin on kaikkien mukava olla ja harrastaa. :)

Napakymppi työpaikka!

Sen on vuoro hymyillä, kel on super duuni!!

Takana hyvinkin onnistunut työpäivä, jäljellä hyvä mieli. Super mukavaa, kun on omat oppilaat ja vakiopäivät. Oppii tuntemaan jokaisen henkilökohtaisesti. Oppii tietämään jokaisen persoonan, heikkoudet ja joutuu etsimään ne keinot, joilla saa kunkin ymmärtämään jonkin asian. Oppii myös omalla tavallaan tuntemaan hevosia vielä paremmin, kun ratsastaja selässä on tuttu. On myös mukavaa voida tehdä suunnitelmia etenemiselle ja jatkaa aina seuraavalla kerralla siitä, mihin ollaan jääty. Ja ennenkaikkea on parasta nähdä, miten lapset edistyvät, oivaltavat uutta ja pitävät hauskaa.

Toisaalta myös irtotuntilaisten tuntien pitämisessä on omat mukavat puolensa, mutta kyllä sitä vain pystyy antamaan paljon enemmän tutulle porukalle. Aluksi kun kuluu aikaa siihen, että näkee minkä tyylinen mikäkin ratsastaja on. Sitten kuluu jälleen hieman aikaa kun selvitetään, että missä osa-alueessa kyseinen ratsastaja tarvitsee eniten avustusta. Ja kun viimein saat työn "alkuun", loppuukin aika ja et mahdollisesti näe kyseistä ratsastajaa pitkään aikaan.

Kaikista näistä maastovedot vievät yhä voiton. Se on leppoisaa puuhaa se, joskin vastuuta on omalla tavallaan hieman enemmän kuin kenttätunnissa. Tähän mennessä kohdalleni ei vielä ole osunut ryhmää, jonka kanssa tarvitsisi pelätä (*kopkop, koputellaan puuta*). Mikään ei kuitenkaan voi voittaa mukavaa porukkaa ja vauhdikasta maastoretkeä sekä parasta vetoheppa Teaa. Parhainta tässä on tietysti nähdä ihmisten tyytyväiset ilmeet kun tallin pihassa laskeudutaan alas hevosen selästä. Kuulla se hyväntuulinen höpötys ja fiilistely retkestä samalla kun riisutaan hevosilta varusteita pois.

Minulle paras palkka työstäni on nähdä tyytyväinen asiakas. Ja vielä tätäkin parempi palkka on kuulla, että olet onnistunut saamaan asiakkaasi tyytyväiseksi!

Arvontaa!

Aadan hevoselämää -blogissa olisi Kingslandin saappassukkien arvontaa!

Kannattaa osallistua, sillä aivan überparhaat sukat arvottavana. Tosin omasta kaapista näitä löytyy jo aimo kasa, mutta ehkä sinne kolmet kappaleet vielä mahtuisivat. :)

Ei aivan niin kuin elokuvissa.

Eiköhän nyt ole tarpeeksi taukoiltu, nollailtu tätä postausta varten ja palattu takaisin raiteilleen. Elämä jatkuu.

Ei siis mennyt jälleenkään tarina niin kuin elokuvissa, vaan kävi vanhanaikaisesti. Viimeviikolla lopetin työelämänvalmennukseni Vammalassa. Suurin asia, minkä takia päädyin tähän päätökseen oli se, että oma psyykkeeni ei vain kestä asumista 24/5 työpaikalla, mistä et pääse pois kuin korkeintaan kauppaan ja perjantaina kotiin. Ja toisin kuin luulin, en kykene asumaan jonkun toisen kodissa kuin omassani. Kaikki asiat eivät myöskään aivan kolahtaneet "työantajani" persoonan kanssa. Loppupeleissä työnkentely ei enää ollut tyydyttävää, vaan "Tanska -fiilikset" alkoivat hiipiä pikkuhiljaa esiin, tosin hieman erilaisena. Siinä vaiheessa päätin lopettaa itseni kiusaamisen ja pistää leikin poikki.
Jossain vaiheessa pohdin, että olenko vain niin saamaton luuseri ja luovuttaja, etten kykene vain kestämään asioita? Niin huono työntekijä, että mitään en tee oikein? Niin laiska paska, kun en mieluusti vapaa-ajallani tehnyt töitä?

Mutta, uudet tuulet puhaltavat jälleen ja oppirahat on karvaasti maksettu. Uffe palautettu omistajalleen ja kaikki on jotakuinkin järjestyksessä. Herää vain kysymys, että miksi ihmeessä en kysynyt töitä Kodisjoelta aiemmin. Olisin säästynyt niin paljolta harmilta ja pahalta mieleltä.
Tällä hetkellä pidän ratsastustunteja ja teen iltatalleja kahtena vakioiltana; tiistaisin ja keskiviikkoisin. Lisäksi teen satunnaisesti tunteja viikonloppuisin. Parasta tässä on, että palkkani on lähestulkoon sama, kuin Kelan työmarkkinatuki ja teen töitä rutkasti vähemmän (en tosin Vammalassakaan tehnyt kun n. 6-7h päiviä). Lisäksi tiedän, että minun apuani todella arvostetaan - Vammalassa sain vain kuulla olevani ylimääräinen kiva pikkuapulainen. Saan työskennellä tutussa ympäristössä ja tehdä omia päätöksiä, eikä jatkuvasti tarvitse olla varpaillaan peläten seuraamuksia.

Tämän kokemuksen innoittamana päätin vaihtaa alaa - ainakin hetkeksi (jotain hyvääkin siis). Lähden opiskelemaan aivan täysin eri alaa, sillä alkaa pikkuhiljaa suorastaan vituttamaan tämä läpimätä hevosala. Kuitenkaan en kadu opiskeluani hevosenhoitajaksi - se oli elämäni parasta aikaa ja koulutuksesta on hyötyä. Todennäköisesti tulevaisuudessa palaan hevosalalle oman itseni pomona. Tällä hetkellä mielessäni on sosiaalipedagoginen hevostoiminta, ratsastusterapia tai muu vastaava hevosen parissa tapahtuva kuntoutus. Hevoset kuitenkin tulevat aina olemaan lähes päivittäinen harrastukseni, siitä ei päästä yli eikä ympäri.

Pause!

Pientä blogtaukoilua, pitää koota omia ajatuksia hieman kasaan.

Palaillaan ensi viikolla astialle!

Iltaa lukijat!

Tällä hetkellä päässäni pyörii ehkä sata postausaihetta, mutta silti mietin, että mitä niistä voin ja uskallan enää käyttää.

Havahduin tässä sattuneesta syystä viime viikolla siihen, että blogillani tosiaan on jo yli 60 "ilmottautunutta" lukiaa ja ties kuinka monta anonyymiä seuraajaa. Tämä taas väistämättäkin johtaa siihen, että tutut ihmiset seuraavat blogiani. Omistan hyvinkin kärkkäitä mielipiteitä ja blogi on jo pitkään ollut minulle paikka kertoa kuulumisiani, purkaa huonoa oloani ja ennen kaikkea taltioida muistoja. Nyt olen kuitenkin alkanut hieman pohtimaan, mitä voin julkaista, jotta kirjoittamani ei tulevaisuudessa käänny minua vastaan tai siitä aiheudu minulle ongelmia. Olen ehkä alusta alkaen ollut turhan varomaton ja paljastanut nimeäni myöden kaiken. Tietoja en enää takaisin saa, joten on siis alettava käyttää harkintakykyä (mikäseon?).

Tietysti aion yhä kirjoittaa, siitä en luovu vaikka koko maailma lukisikin tekstejäni, nauraisi ja olisi vihainen minulle. Mutta nyt ollessani "työelämässä" (työelämänvalmennushan tämä oikeasti on, ei työsuhde), on minulla suurempi vastuu tekstini sisällöstä. En voi enää samalla tavalla purkaa mahdollisia ongelmiani, laukoa epäkohtia tai kertoa mielipiteitäni aivan kaikesta kuin hevosopistolla, työssäoppimisjaksoilla tai harrastuksen parissa ollessani.

Aloitellessani vuonna 2010 bloggailun, ei minulla ollut aavistustakaan, että vielä kahden vuoden jälkeen homma olisi pystyssä, saatikka sitten, että jotakuta oikeasti kiinnostaisi Nooran pikkuheppailut. Olen kuitenkin iloinen siitä, että blogiani seurataan (sen varjopuolista huolimatta), sillä se antaa kirjoittamiselle uuden merkityksen.

Kiitos siis teille lukijat ja hyvää alkavaa vuotta 2012!

Käppäilyä.

Käytiin tänään Uffen kanssa tutustumassa tallialueen ympäri kiertävään hiittirataan. Ensimmäinen kierros oli aika jännä, mutta siitä huolimatta heppa käyttäytyi mallikkaasti, mikäli muutamia peruutteluja ei lasketa. Minun ei kuitenkaan selässä tarvinut pelätä, että Uffe keksisi jotain tyhmää tai katoaisi paikalta.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen mentiin hetkeksi kentälle tekemään perusjuttuja eli ympyröitä, väistöjä, pysähdyksiä, peruutuksia yms. Päästiin taas ottamaan vain pieni pätkä ravia ja laukkaa, koska olen todella arka tuon kovan pohjan suhteen. Saisi nyt pikkuhiljaa tulla sitä lunta tai plussaa. Harmittaa niin vietäväsi, ettei pääse kunnolla testailemaan uutta menopeliä. Harmittaa myös, että ei päästä verryttelemään(saati työskentelemään) muissa askellajeissa, minkä takia ratsastaminen käynnissä on hankalampaa ja herra ei tahdo oikein keskittyä. Ratsastelut sujui kuitenkin pääsääntöisesti hyvin ja ne "epäonnistumiset" laitan sen piikkiin, että ei tosiaan päästy menemän muita askellajeja läpi.

Kenttäilyn jälkeen käytiin vielä toinen kierros hiittiksellä ja se mentiinkin jo paljon rennommalla fiiliksellä. Pikkusen Uffe puhisi, mutta ei enää ollut niin jännittynyt kuin ensimmäisellä kierroksella. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!

Vuosi 2011.

Vuosi meni ja vaihtui, on siis aika uusien kujeiden. Ypäjä -aika on virallisesti täysin ohi ja pitäisi alkaa pohtia sitä tulevaisuutta.

Vuonna 2012 haluan ehdottomasti oppia paremmaksi ratsastajaksi, opettajaksi ja hevosihmiseksi! Ennalta en mitään tavotteita aseta, sillä en tiedä minne tämä maailma minut vielä vie. Kuitenkin pyrin saavuttamaan ylläolevat ahkeralla heppailulla. Ja yhden ainoan lupauksen teen; käyn katsomassa poneja huomattavasti useammin!

Alla kooste vuodesta 2011 kuvina. Vuoteen mahtuu tietysti monia muitakin mahtavia muistoja, joita ei ole ikuistettu kuviin.

Bilemeriristeily. Ensimmäinen ja varmasti viimeinen kerta, kun koko HHlu08-luokka oli koolla (muualla kuin Hevosopistolla). Mukavaa yhdessäoloa ja sen sellaista.

Naapureiden talvigrillailut ja tietysti omat 19-vuotis synttärit!

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ei voi muistaa.

Työssäoppiminen Blue Horsella.

Ahkeraa issikkaratsastelua ja uusia hevostuttavuuksia.

Raveissa Kokemäellä Lyllin kanssa piiiitkääästä aikaa.

Kahden viikon mittainen "ratsuhevosen valmennus" tms. jakso Hevosopistolla. Kaksi viikkoa ratsastelua ja kengittelyä.

Kisaviikolla töissä. Mukavaa yhdessäoloa. Mainitsemisen arvoista myös, että sain äitini aloittamaan ratsastuksen!

Veetillä ensimmäistä kertaa kärryt perässä ja mies ei ollut moksiskaan. Ehkä maailman helpoin poni.

Irtohypyttämässä Helmiä ja Veetiä. Jälleen yksi laiskan päivän tuotos.

Hyvinvointipäivä Hevosopistolla. Viimeinen kerta kun tehtiin koko porukalla jotain Hevosopiston alueella.

Valmistuminen Hevosopistolta. Todella tapahtumarikas kuukausi; koulun lopetus, uusi työpaikka, ylläpitohevonen, äiti maastoretkellä, joulu ymsyms.