Paluu ratsaille.

Tein tänään come backin heppasten selkään näin parin kuukauden tauon jälkeen (paria maastoretkeä ei lasketa) kevyesti osallistumalla kahdelle ratsastustunnille.

Ensimmäisellä tunnilla ratsunani oli lemppariponi Tea, joka kylläkään ei aivan tuottanut toivottua rakastansinuakovin -fiilistä kentällä. Ratsastettiin koko tunti pitkähköllä ohjalla ja hyvin kevyellä tuntumalla. Tehtiin paljon ympyröitä ja voltteja, joiden välissä tölttäiltiin. Tean kanssa minulla on kentällä ongelmana, että jään ratsastamaan paikoitellen liikaa kädellä, kun pitäisi keskittyä siihen, että jää hidastamaan sinne hevosen painopisteen taakse. Muutenkin kaivattaisiin taas itselle lisää sitä malttia odottaa ja kuunnella, että hevonen ehtii reagoimaan annettuun apuun. Eikä vain nätisti "tehdä niinkuin on neuvottu", kuitenkaan vaatimatta ja odottamatta vastausta käskyyn.
Kaikenkaikkiaan Tean kanssa meni ratsastelut ihan ok, ei loistavasti, mutta ei nyt aivan paskastikkaan. Laukassa sorruin taas kippaamaan itseni sisälavan päälle, enkä vaan voinut malttaa istua takana ja odottaa. Maastossa ei ole laukannostoissa mitään ongelmaa, mutta kentällä tuppaan ennakoimaan, että tonne suunnataan kulman jälkeen, jolloin olen kallellani sisälle eteen olkapääni kanssa. Lisäksi kun takaraivossa vaikuttaa vanha opetus "paino sisäistuinluulle ja pohje eteenpäin", niin ei helpota, ei. Mutta eiköhän se siitä kun pääsisi vähän enemmän työskentelemään kentällä.

Toisen tunnin ratsunani toimi mukava ja kaikinpuolin kevyt Perla -tamma. Toisella tunnilla teimme aika paljon saman tyylisiä tehtäviä kuin ensimmäiselläkin, mutta tällä kertaa ohja paremmin tuntumalla, keskittyen taivuttamiseen. Perlan kanssa kaikki sujui ihan hyvin, vaikkakin parantamisen varaa olisi ollut mm. töltissä. Laukkaamiset tämän neidin kanssa sujuivat paljon paremmin, sillä toisin kuin Tea, Perla ei ennakoinut nostoja niin voimakkaasti ja kiihdyttänyt omine lupineen. Tämän johdosta sain itseni käyttämään enemmän akaa valmisteluun ja nostossa maltoin jäädä taakse. Töltitkin alkoi sujua loppua kohden paremmin kun oli reilummin kaasua jalassa ottamaan takapää mukaan.

Minusta on huvittavaa, että kolmikäyntisen hevosen kanssa minulle harvoin tuottaa ongelmia laukannostot, siirtymiset, hidastamiset yms. mutta hyppäämpä viisikäyntisen selkään ja johan menee pasmat sekaisin. Myönnän kyllä toisinaan ratsastavani aivan liian kiltisti ja varoen tekemästä mitään käsilläni, vaikka joskus olisikin oikeasti tarpeen ottaa kunnon pidäte.
Ennen islanninhevosiin tutustumista ajattelin lähinnä, että mitä nuo ratsastajat tekevät, kun laukatkaan ei aina nouse ja pyöri niin hyvin tai heppa ei suorita tuota tai tätä. Näin jälkeenpäin olen karvaasti kokenut sen, että kaksi (tai vaikka yksikin) lisää askellajeihin tuo omia rajoituksiaan kenttätyöskentelylle ja vaatii ratsastajalta tarkempaa kehon ja apujen hallintaa kuin kolmikäyntinen hevonen.