Kaksi kahdeksantuntista työpäivää junnuleirillä takana ja kyllä väsyttää. Ehkä vähäisten yöunien, neljän ratsastustunnin pidon (ja kävelyn) ja muun touhuamisen jälkeen saakin päivän päätteeksi olla hieman väsynyt.
Nämä kaksi päivää ovat opettaneet minulle todella paljon. Olen omaksunut uuden opetustekniikan ja täytyy myöntää, että olen aika tyytyväinen itseeni. Työnantajani on jälleen ihanana ihmisenä opastanut ja auttanut minua paljon. Ilman häntä huutelisin yhä samanaikaisesti ohjeita kaikille, kun nyt keskityn tarkemmin yhteen ihmiseen ja jätän muut siksi aikaa rauhaan. Silmä on myös kehittynyt, sillä huomaan yhä paremmin, mistä erilaiset virheet suorituksissa johtuvat. Leirin tytöt ovatkin siis omanlaisine vaikeuksineen oikein oivia opettajia.
On mukava huomata, että osa tytöistä on jo kahden päivän aikana saanut parannettua ratsastustaan. Siitä huolimatta joukossa on yhä muutama, jotka eivät tee minkäänlaista muutosta, vaikka monesti huomautan ja selitän, miksi muutos tarvitsee tehdä.
Tämän päivän maastolenkkien ratsastukseen olen omalta osaltani tyytyväinen. Ensimmäisen ryhmän kanssa koko lenkki sujui täysin ongelmitta, vaikka kokemattoman ryhmän kanssa onkin aina omat riskinsä. Sain myös ratsastettua ratsuni Tean superkivaksi ja hyvän tuntuiseksi. Taisin myös huomaamattani ihastua tammaan aika paljon. Sain itselleni hyvän fiiliksen selässä ja kykenin istumaan tarpeen vaatiessa liikkeen takana, mutta silti ympärillä ja vauhti pysyi rauhallisena.
Toinen lenkki päättyikin hieman ikävästi - tosin osittain oman päätökseni johdosta. Eräs ratsastaja ei saanut hallittua hevostaan käynnissä vaan ilman itselleni järkeenkäypää selitystä sai ehkä maailman helpoimman hevosen ratsastettua metsikköön - useasti. Ja sieltä ei poispääsyä ollutkaan. Kun tarpeeksi monta tilaisuutta ja ohjetta olin tuloksetta useammassa eri kohdassa antanut, tein päätöksen kääntyä takaisin tallille ja pitää lopputunnin kentällä. Työnantajani sanoi, että olisin voinut tehdä ratsunvaihdon, mutta rehellisesti sanottuna tällaista kuningasideaa ei pieneen päähäni juolahtanut.
Lenkin keskeytyminen harmitti minua jonkin verran, sillä sain ratsuni lähestulkoon ensimmäistä kertaa tölttäämään ja vieläpä kaikenlisäksi hyvän tuntuisena. Meillä - tai oikeastaan minulla - on Sepen kanssa ollut hieman ongelmaa, sillä en uskalla ratsastaa tarpeeksi pohkeella. Kyseinen sähläri tarvitsisi todella paljon tukea pohkeelta, mutta itselleni jopa pohkeen pitäminen kyljessä tuntuu erityisen hankalalta. Ei sen takia, että pelkäisin hevosen lähtevän kovaa eteenpäin tai tekevän jotain muuta. Jotenkin en vain saa pohkeitani kiinni tällä hevosella. Hassu tämä ihmiskeho, mutta toivotaan, että joku päivä meillä natsaa ja nelikäyntihepo näyttää allani ravin lisäksi hyvää tölttiä.
Torstaina yritetään maastoilua uudestaan, vetäjä muutamaa asiaa fiksumpana. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti